Marisha Rasi-Koskinen - Valheet

Olen haaveillut lukupiiristä jo kauan. Että luetaan jotain kiinnostavaa yhdessä, sitten juodaan teetä (tai viiniä), syödään keksejä ja keskustellaan kirjasta. Luonnollisesti olin siis aivan täpinöissäni, kun pääsinKoko lailla kirjallisesti - palstan lukupiirin ensimmäiselle kierrokselle mukaan.

Ensimmäinen kirja, Marisha Rasi-Koskisen Valheet, tipahti viime viikolla postiluukusta. Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjasta, mutta takakannen perusteella se vaikutti tylysti ilmaistuna melko tekotaiteellselta paskalta, valo heijastuu vesipisarasta, joka pysähtyy kasvin lehdelle ja muuta yhtä runollisen lennokasta...

Onneksi olin väärässä! Höttöisen sijaan teksti olikin suorastaan hypnoottista. Kirja koostuu useammasta tavallaan erillisestä tarinasta, jotka kuitenkin nivoutuvat ikään kuin ohimennen juoneltaan toisiinsa ja kaikkia niitä yhdistää myös tapahtumapaikka, joka on jokaisessa tarinassa voimakkaasti läsnä. Kirjan miljöö on sateinen kaupunki, sateinen, harmaa, saasteisen ja niljaisen oloinen paikka, jossa aurinko ei ikinä paista.

Hahmoja on paljon, ja he ovat melko eriskummallisia - sokeaa teeskentelevä mummo, pillerikauppias, nuorisojoukko, vieraan naisen lapseksi tekeytyvä tyttö ja niin edelleen. Mutta pohjimmiltaan tyypit ovat sympaattisia, jotenkin inhimillisiä ja uskottavia kaikessa sekopäisyydessäänkin. Sellaisia, joista haluaa tietää lisää.

Luin kirjan parin tunnin junamatkan aikana ja se sopi täydellisesti yhteen ohikiitävän lumisen ja utuisen maiseman kanssa. En ole itse viime aikoina lukenut oikeastaan lainkaan fiktiota, joten Valheet tuntui mukavan pehmeältä paluulta kaunokirjallisuuden pariin. Kieli oli taidokasta ja monipuolista, mutta ei lainkaan teennäistä. Kirja oli todella nopealukuinen ja tavallaan kevyt, ehkä jopa vähän nuortenkirjamainen.

Mikäli haluat lukea vakavamielistä ja ryppyotsaista korkeakirjallisuutta, tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen teos sinulle. Mutta jos haluat yksinkertaisesti lukea jotakin hyvin kirjoitettua ja kiehtovaa, Valheet on erittäin hyvä vaihtoehto.

Riikka Pulkkinen - Vieras

(Kopioitu Lilyn puolelta.)

Joitakin vuosia sitten kuljin koko ajan naama kiinni kirjassa ja lähes asuin kirjastossa, mutta viime aikoina en ole lukenut huvikseni juuri mitään. Riikka Pulkkinen on kuitenkin yksi lempikirjailijoistani, erityisesti Raja kolahti ja kosketti. Niinpä Pulkkisen uusin, Vieras, tarttui kirjakaupasta mukaan.

Pidän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa, hänen teoksiaan on ilo lukea. Kieli on kepeää ja kaunista, mutta myös älykästä ja syvällistä. Minulle ei oikeastaan ole juurikaan väliä, millaisista tyypeistä, tapahtumista ja toiminnasta Pulkkinen kirjoittaa, vaan tärkeämpää on tapa, jolla hän luo teoksiinsa aivan omanlaisensa tunnelman.

Erityisen paljon nautin Vieraan kohdista, joissa tanssittiin. Liikeen, musiikin, rytmin ja kehon kuvaus oli huikeaa, ja erikoisemmat typografiset ratkaisut toimivat. New York miljöönä oli myöskin kuvattu todella yksityiskohtaisesti ja elävästi, kaikilla aisteilla.

Vaikka kirja sinällään oikein hyvä olikin, mielestäni jokin hieman tökki. Ehkä kyse on kuitenkin itse kirjan sijaan omista lähtökohdistani: en oikein kyennyt samaistumaan henkilöistä yhteenkään. Lisäksi uskonnolliset teemat ovat itselleni todella kaukaisia, eivätkä herätä erityistä mielenkiintoa. Toisaalta esimerkiksi päähenkilön suhde ruumiiseensa oli aiheena minua puhutteleva.

Vieras ei noussut miksikään tajuntaa räjäyttäväksi ja elämää muuttavaksi lukukokemukseksi, mutta alkusyksyn tunnelmiin se kelpasi oikein hyvin. Tulipahan luettua vaihteeksi oikea kirja, ja loppuun asti.

Mitäköhän sitä sitten seuraavaksi lukisi, ehkä uuden Sofi Oksasen teoksen... Tai sitten tenttimateriaaleja...

everybody in the place.

Huh, olipahan taas viikonloppu täynnä kaikkea kivaa ja kesäistä toimintaa! Kyllä tuo auringonpaiste vaan saa fiiliksen ylös, elo tuntuu huomattavasti kevyemmältä ja helpommalta, kuin pakkasessa kärvistellessä. Perjantaina vähän notkuttiin porukalla puistossa ja käytiin vähän grillailemassa, ilta jäi aika lyhyeksi, kun aamulla oli aikainen herätys töihin.

Lauantain kamalan työpäivän jälkeen suunta Helsinkiin, siellä käytiin yläkuvassa harppovan kaverini kanssa mm. Fashion Stock Sales-tapahtumassa Vanhalla YO-talolla. Viime vuonna tein sieltä ihan megamahtavan löydön (unelmien Parikat!), mutta tänä vuonna ei oikein tuntunut löytyvän mitään. Valikoima saattoi tietty olla varsin loppuunkaluttu, kun pääsimme paikalle vasta aika myöhään, mutta toisaalta, myös hintataso tuntui viime vuotta korkeammalta... Yksi pikkujuttu tuli kuitenkin ostettua, siitä lisää myöhemmin.

Rättien penkomisen lisäksi käytiin Maailma Kylässä -teltoilla, siellä oli vaikka mitä kiinnostavaa. Itse ostin vähän sarjiksia pitkästä aikaa, sarjakuvat ovat minulle tosi tärkeä taidemuoto. Olen ihaillut Milla Paloniemeä jo aikoja, meikä oli ihan Siili-fani pari vuotta sitten, ja tuo Kettu ja minä meni tällä kertaa lahjaksi ketuista tykkäävälle siskolle. Baarien nainen puolestaan on tuttu jo Jupun blogista, suosittelen lämpimästi tutustumaan :)

Vaikka Stock Sales ja Maailma Kylässä oikein nastoja juttuja olivatkin, oli se ykkössyy raahautua stadiin Jäähallilla: The Prodigy. Ennen keikan alkua tuntui, että jalat ovat jo valmiiksi ihan väsymyskuoleman partaalla, mutta kyllä jytisevä basso vaan veti hyppimään, riehumaan ja tanssimaan. Vaikea kuvailla, miten mahtavaa on, kun vellova massa ihmisiä ympärillä on ihan yhtä fiiliksellä mukana, kuin itsekin. Tuntuu, että ajan- ja paikantaju vaan häviää jonnekin, kaikki on siinä hetkessä tai jotain.

Päällä oli Monkista löydetty reivi-toppi avonaisella selällä, ostin näitä parissakin värissä. Alla oli bikini-yläosa, mutta kyllä hiki virtasi siltikin. Luottofakut Weekdaysta ja jaloille aika kuolemaksi koituneet Vagabondin kiilakorot. Keikat ovat niitä tilaisuuksia, joissa on erityisen hauskaa olla todella pitkä, näkyvyys on hyvä miltein paikasta kuin paikasta. Yöllä kotona napattu peilikuva kyllä kiteyttää päivän fiiliksen: väsynyt, mutta perkeleen onnellinen :)

singing 'bout the city.

Paluu kaupunkiin suoritettu ja juhannuksesta virallisesti selvitty. Mulla on meneillään kukkamekkokausi, tämä Pull&Bearin mekko on ostettu vuosi sitten Rodokselta. Ray-Banin pilottilasit ovat kuvassa vähän vinksallaan, mutta mukavaa vaihtelua Wayfarer-addiktille. Kangaskassikokoelmani on kesäaikaan muita laukkuja enemmän käytössä, tänään käyttöön pääsi Melodican veitsikassi. Tahtoisin tällaisen valkoisenakin.

Juhannuslukemiseksi ostin tällaiset. Huimaavat korot ei kirjana ollut ihan yhtä huikea, kuin mun ennakko-odotukseni olettivat. Niinhän siinä valitettavan usein käy, että kun jonkun olettaa olevan aivan mahtava, joutuu vähän pettymään. Mrs. Dalloway maksoi 1 euron (!), mikäli hintalappu ei kuvasta näy. Koska syksyllä on tiedossa englannin yo-koe, tämähän on melkein siihen valmistautumista, jos vähän huijaa itseään... 

frozen.

Olen nauttinut kevätauringosta, hymyillyt silmät keinotekoisesti kiillellen, käyttänyt punaista huivia ja Punahilkka -Converseja. Kävin myöskin katsomassa Punahilkka -elokuvan (luokattoman huono) ja luin pirun hyvän kirjan.

Anu Silferbergin Luonto pakastimessa käsittelee oikeastaan vähän kaikkea: ihmisiä, eläimiä, suomalaisuutta, uskontoa ja yhteiskuntaa. Teksti - kolumnien pohjalta kirjoitetut esseet - ovat suoraviivaisia ja teräviä.  Monen Silferbergin esiin tuomat asiat tuntuvat lähes itsestäänselviltä, tulee sellainen olo, että miksi en ole itse tätä tajunnut. Monimutkaisten asioiden monimutkaisuus tunnustetaan, eikä helppoa ratkaisua etsitä. Wow, suosittelen kaikille, jotka haluavat laajentaa ajatusmaailmaansa.

happy new year.

Toivottavasti muilla oli kivaa uutena vuotena, minun suunnitelmani kun eivät menneet ihan putkeen... Lopputuloksena päädyin Tampereelle dataamaan, täydellinen déjà vu vuoden takaisesta. Ja jo silloin olin päättävinäni, että ei enää uudelleen. Uusperhepelleily ei vaan kiinnosta, enkä todellakaan jaksa edes yrittää käyttäytyä.

Mutta, valituksesta uuden vuoden lupausten pariin! Olen innokas lupailija ja yleensä valitsen niin kivoja lupauksia, että toteuttaminenkin on mukavaa. Tosin, viime vuonna jäivät ne Parikat ostamatta... Kyky säästää rahaa olisi ihan mukava. Ehkä tänä vuonna vihdoinkin saisin ne omat Minna Parikat ostettua?

Toinenkin lupaukseni liittyy ostoksiin: vähemmän on enemmän, harkitse, harkitse ja harkitse, säästä, osta vaatteita, joita todella rakastat ja niin edelleen ja niin edelleen. Minulla on kaksikin vaatekaappia täynnä rättejä, mutta silti sopivien vaatteiden löytäminen on hankalaa. Lupaan siis a) suursiivota vaatekaapin ja hankkiutua eroon käyttämättömistä vaatteista ja b) kiertää H&M:n ja muut halpiskauppojen kiinatrikoot kauempaa ja ostaa mieluummin muutaman laadukkaamman ja varmasti rakastetun jutun.

Kolmanneksi lupaan etsiä aikaa muidenkin kuin koulukirjojen lukemiselle. Joskus kuljin 24/7 kirja kädessä, nykyään en lue enää mitään. Koska listaukset ovat sydäntäni lähellä, asetan tavoitteekseni lukea 12 kirjaa Keskisuomalaisen 100 kirjan listasta, joka löytyy esim. täältä. Muutaman vuoden päästä olisi hienoa saada koko lista luettua läpi. Tämänhetkinen saldo 22/100.

Okei, 2011. Olen valmis. Ehkä. 

when you've finished getting yourself ready in the morning, you must go get the planet ready.

Rakastan lukiota. Tarkemmin ÄI05 -kurssia, koska kirjoitamme esseitä, ja yksi aihevaihtoehdoista oli tämä:

"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

 

Pikku Prinssi on minun elämäni tärkein kirja. Ollut viime vuosituhannen puolelta, suunnilleen siitä asti kun opin lukemaan. Aluksi luin sitä kuin satukirjaa, vaikka jo silloin teoksessa oli jotain poikkeuksellista. Jotain samantyyppistä taikaa, kuin Harry Pottereissa, mutta paljon, paljon voimakkaampana. Välillä kirja on hyllyni kunniapaikalla lukematta jopa vuosia, mutta aina silloin tällöin tulee tunne, että se on otettava esiin. Kirja on surullinen ja koskettava, enkä pysty lukeman sitä itkemättä. Silti saan siitä voimaa ja jaksamista, saan omia ajatuksia selviteltyä. Teoksen herkkä ja tavallaan yksinekrtainen filosofia puhuttelee vuodesta toiseeen.

Juuri nyt on taas sellainen olo, että Pikku Prinssi olisi luettava. Ja alussa mainitsemastani esseestä on kirjoitettava loistava. Ja tämä ei oikeastaan liity blogiini mitenkään, mutta jonnekin oli pakko kirjoittaa. Ottakaa tämä vaikka kirjavinkkauksena, mikäli olette jollain käsittämättömällä tavallaa onnistuneet missaamaan kyseisen kirjan.

oh, it's a pretty idea.

Eilen Lahdessa oli mukavaa ja tein muutaman super-löydön, mutta esittelen niitä myöhemmin. Tänään en jaksa kirjoittaa enkä kuvata, olen vaan torkkunut ja laiskotellut koko päivän... Sunnuntai.

Perjantainen Taiteiden Yö oli mun osalta hieman fail, etukäteen olisi kannattanut tutkia vähän tarjontaa, eikä vain harhailla sielläsuntäällä. Mummon julkkarit tosin olivat ainakin mulle se ykkösjuttu raahautua Stadiin asti, ja siellä siis olin. Ihan älyttömän sympaattinen sarjis, sievästi piirretty ja ah niin osuva. Just tuollaisia ainakin mun mummot on välillä (: Ostin siis albumin, sain signeerauksen, jee jee. 

(Ja koska olen laiska kategorisoin satunnaiset sarjisjutut jatkossakin kirjojen kanssa samalle avainsanalle...)

you're adorable when you're slow.

Olen ollut tällä viikolla erityisen ahkera kirjojen suhteen. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa, ja mukaan tarttui pari kirjaa, joiden lukemista olen suunnitellut pitkään. Ensinnäkin Sofi Oksasen Stalinin lehmät, joka on kaikessa vastenmielisyydessään yhdellä sanalla kuvattuna todella vaikuttava. Toisena Claire Castillonin Pieni sydän jaksaa rakastaa, jonka yksi sana olisi ranskalainen. En tiedä miksi, mutta pikku novellit suorastaan huutavat rivien välistä todella ranskalaisia mielikuvia minulle.

Koulujutuista olennaisin on Saksan Peruskieliopin ostaminen. Kyseinen kirja olisi pitänyt hankkia jo viime syksynä, niin merkittävästi se on parantanut elämänlaatuani saksan opiskelun suhteen...  Koeviikko alkaa jo kummitella mielessä, pitäisi alkaa jo hieman selailemaan alueita, niin pääsisi helpommalla edellisenä iltana.

Bonuksena vielä yksi kirja, uusin päiväkirjani :D Kuten tästä blogin pidostakin voi päätellä, tykkään kirjoittaa elämästäni. Blogissa on toki omat hyvät puolensa (joista mainittakoon vaikka kuvat ja lukijat), mutta omaan päiväkirjaan saa ns. vakavammista asioista kerrottua ihan eri tavalla. Olen aika huono puhumaan asioistani, joten kirjoittaminen on mulle myös tosi tärkeä tapa käsitellä ja purkaa asioita.

Muita, jotka kehtaavat tunnustaa päiväkirjailun? (Ja mitä mieltä postauksen lopun kysymyksistä yleisellä tasolla? Madaltaako kynnystä kommentoida kun on jotain, johon suoraan vastata?)